vierasviesti Clea Simon
Tämä viesti koostuu tytäryhtiölinkeistä*
Joskus kirjailijan on mentävä pimeäksi. Ei kuten hiljainen, mutta kuten vaarallinen. Lähes 20 viinin jälkeen tajusin, että minun piti tehdä. Uuden mysteerini kansi, niin tumma kuin turkeni, sanoo kaiken: musta kissa tuijottaa, hänen vihreän silmän katseensa voimakas. Taustalla tunneli näyttää johtavan tietä metroon, lisäksi valosta. Itse asiassa tämä kirja – toinen Blackie and Care Mystery – seuraa polkua, joka on annettu tämän sarjan ensimmäisessä yhdeksännessä elämässä. Ja vaikka ymmärrän, että kaikki lukijani eivät halua seurata minua täällä, toivon, että kuuntelet, kun kuvailen miksi otan sen nyt, tässä sarjassa.
Ensin anna minun antaa vastuuvapauslausekkeen. Rakastan edelleen kissoja, aina, ja vaikka voin laittaa ne pelottaviin tilanteisiin, en koskaan aiheuta mitään kirjoistani aiheuttavia kissan vakavia haittoja. Jopa silloin, kun kuvitteelliset kissani ovat ylittäneet sateenkaaren sillan – kuten herra Gray teki ennen ensimmäistä seikkailunsa, Grey Shades -, ne pysyvät hyvänlaatuisina, jos kirjoihini spektri -esiintymisiä, kuten ne tekevät niitä rakastavien ihmisten elämässä. (Kohtelias lukijat saattavat huomata jotain vastaavaa Blackie and Care -kirjoissa.)
Todellisuudessa mysteerikissani ovat monin tavoin kunnianosoituksia rakastetuille kissoille. Esimerkiksi herra Gray vedetään suoraan omasta myöhäisestä, loistavasta Cyrusista, nimeltään Cyrus T. Cat, lakimies, jonka tarina on myös tietokirjallisuuteni, The Feline Mystique: Salaperäisen yhteyden naisten ja naisten välisestä yhteydestä Kissat. (Nykyinen kumppanini, Musetta, on malli molemmille ESMélle – myös smokki kissalle – Dulcie Schwartz/MR Gray -kirjoihini ja inspiraatiota Pru Wallis Pet Noirs -tapahtuman mielipiteelle tabby Wallisille.)
Uskon kuitenkin, että kaikki mysteerit ovat sydämessä melko vakavia. Jopa satunnaisin viihtyisä käsittelee loppujen lopuksi rikollisuutta – ja tyypillisesti murhaa. Luimme mysteerejä – ja kirjoitamme ne – koska meillä on oikeudenmukaisuuden, oikeellisuuden ja järjestyksen tunne. Haluamme, että hyvät ihmiset voittavat, ja paholaiset löydetään ja rangaistaan. Osta osoittaa valon – säilyttääksesi sen, mikä on ihanteellista – meidän on ymmärrettävä, että rikos on huono. Että se satuttaa ihmisiä ja usein eläimiä, vaikkakin väliaikaisesti.
Lopuksi haluan lukijoiden ymmärtävän, että vaikka blackie- ja hoito-mysteerini ovat tummempia kuin aikaisemmat viihtymät (Theda Krakova, Dulcie Schwartz tai jopa jonkin verran kieli-poskissa oleva Pru Marlowe Pet Noirs), ne eivät ole kauheita verisiä ja tekevät ei kestä kipua tai kärsimystä. En vain voi kirjoittaa sellaista kirjaa.
Nämä kirjat ovat kuitenkin hieman pelottavia tai ainakin on osoitettu olevan. Sarjan avautuessa tapaamme päähenkilömme – kodittoman tytön nimeltä Care ja Black Cat, jonka hän nimittää Blackie -, jotka yrittävät matkustaa nimeämättömään, dystopian kaupunkiin. (Jos se auttaa ollenkaan, kuvittelin päivityksen Oliver Twististä, myös vähän Sherlock Holmesia-ajattele Steam-punk viktoriaanista…).
Care on orpo ja kuten ensimmäinen kirja avautuu, hän surra parasta kaveriaan ja mentoriaan, joka tunnetaan vain nimellä vanha mies. Kun hän pelastaa mustan kissan melkein hukkumisesta, hänestä tulee hänen kumppaninsa. Yhdeksännessä elämässä opimme paljon siitä, kuinka Blackie tuli hoidon elämään. Niin pimeässä kuin turkini, me palaamme takaisin Care -elämään – ja korjaamme mysteerin tai kaksi käynnistykseen -, koska kaksi seuralaisia eivät vain oppi paljon enemmän toisistaan, vaan pyrkivät pelastamaan hoidon kasvatusveljen, Tick. Matkan varrella he käsittelevät huumeita, lasten hyväksikäytön ja raiskauksen vaikutuksia, prostituutiota ja äärimmäistä köyhyyttä. Heidän maailmansa ei ole kaunis.
Joten miksi halusin mennä sinne? Miksi työskentelen nyt sarjan kolmannessa kirjassa (alustavasti nimeltään Cross My Path My)? Vastaus on monimutkainen, ja ehkä ei mitä ajattelet.
Aluksi palaan aiemmin sanoin – uskon, että kaikki mysteerit ovat vakavia. Erityisesti cozies jakavat arvot, joita pitää rakkaana: ystävyyden ja lämmön, ystävällisyyden ja ihanteen palauttamisen aiheena väärän jälkeen. Mutta usein minusta tuntuu, että genre voi olla liian viihtyisä. Kuten löydämme murhatun ruumiin, emmekä arvosta sitä, kuinka kauhistuttavaa on ottaa elämä. Ja ehkä halusin ahdistusta siitä, kuinka paha rikos todella on. Kuinka tärkeää on, että kaikki työskentelevät oikeudenmukaisuuden ja oikeuspolitiikan puolesta.
Tärkeämpää on mielestäni fantasia -näkökohta. Nuorena tyttönä ajattelin tyypillisesti itseäni yksin maailmassa, paitsi lemmikkieläimien kumppanuuteen. Vaeltaisin talomme takana olevaan metsään ja ajattelisin kuinka selviäisin, jos minun olisi pitänyt. Tietysti sain sen aina takaisin illalliselle – ja minulla oli kavereita, joiden kanssa voisin jakaa nämä fantasioita. Mutta heistä oli jotain pohjimmiltaan houkuttelevaa. Ehkä se johtui siitä, että maailma, lapselle, on pelottavaa. Ehkä se oli osa kasvaa ja selvittää, kuinka olla omavarainen aikuinen. Ehkä se johtui yksinkertaisesti siitä, että perhe -elämäni oli monimutkaista, ja toisinaan tunsin todella olevani yksin ja kuin kukaan ei ymmärtänyt minua, paitsi lemmikkini.
Ehkä usein tunnen silti niin, janull